Palkintoraadin kanssakin olen osittain samaa mieltä. Hanasaari A on hieno ja vaikuttava dokumentti, jollaisia toivoisi tehtävän useammin. Vaikka tuhansien ja taas tuhansien valokuvien koostaminen elokuvaksi on aikaa vievää ja työlästä, lopputulos on raikas ja makea.

Toinen palkittu, Luola, sen sijaan ei vakuuttanut. Suomidraaman peruselementeistä (alkoholi, kuolema, rikos ja ahdistus) ei ole saatu aikaan oikein mitään uutta. Toimisivatkohan ne enää edes animaatiossa?

Johanna Korhonen kommentoi eilen lamaan liittyvää lehtikirjoittelua ja yleistä lamadiskurssia. Korhonen kritisoi minusta ihan osuvasti sitä, miten laman vaikutusten ulkopuolella olevien on helppo osoittaa myötätuntoa työttömiksi joutuneille:

Työttömistä on sopivaa puhua ääni värähtäen, huokaillen ja dramaattisesti myötäkärsien. Älkäämme muistelko, että nousukaudella työttömiä oli lähestulkoon yhtä paljon. Silloin emme välittäneet heistä vähääkään.

Myös Laura Koljonen ottaa tänään kantaa lamaan. Lamalapsena Koljonen tietää, miten ahdistavaa aikuisten huonosti peitelty huoli on. Lamasta voi ja pitää puhua, myös lapsille, klassisesti oikeista asioista niiden oikeilla nimilä.

Osalle jäi edellisestä, 90-luvun alun lamasta velat tähän päivään asti, osa rikastui. Tasan ei tietenkään mennyt. Jos aikuiset menettivät rahansa, niin senaikaisile lapsille jäi pelko siitä, että entä jos SE tulee takaisin. Aikuisten mykkyys ruokki lasten lamamörön kolmessa vuodessa mahtavan kokoiseksi ja ennalta-arvaamattomaksi möykyksi.

Bonuksena keskusteluun vielä oma kommentti:

Naistenlehtien lanseeraama vuoden trendi, köyhäily, saa ainoastaan verenpaineen nousemaan. Kun gloriat ja annat ovat oikeasti syöneet vuoden pilaantunutta punakulmaa ja kolmen markan ranskanleipää, ostaneet lastensa vaatteet Pelastusarmeijalta ja käyttäneet kauneusuniaikansa maksamattomien laskujen selvittelyyn, voidaan köyhäilykeskusteluun palata.

Minä ja Matti J, me kuuluimme samaan sukupolveen. Vain pari hassua vuotta ja maakuntaa välissämme.  Myös minä kävin koulua pienellä paikkakunnalla, syvimmän laman aikaan. Minä en edes muista, mille koulun terveydenhoitaja ala-asteella näytti.

Yläasteella ja lukiossa kiersivät terveydenhoitajasta ne huhut, jotka luultavasti kaikissa muissakin kouluissa: “Se ei osaa pitää salassa sitten mitään.” Pääsin vuositarkastukseen, jonka tuloksena minun käskettiin tulla uudelleen, olin liian laiha. Lupasin mennä enkä koskaan mennyt, sen ikäisenä tiesin tietysti itse paremmin. Kukaan ei kysellyt perään. Yhteiskunnassa, jossa jokaisen oli pärjättävä yksin kierrätyspaperista valmistettuine vihkoineen ja kymmenen vuotta vanhoine koulukirjoineen, ei monikaan meistä oppinut puhumaan kenellekään asioistaan. Oppisiko uusi sukupolvi, vaikka kouluterveydenhuoltoon ohjaittaisiinkin lisää varoja?

Toiseksi syyksi ja selitykseksi järjettömälle käytökselle on haettu yhteisöllisyyttä ja sen puutetta. Joku päivän kuvavirran kasvoista sanoi osuvasti: Yhteisöllisyyttä on nyky-Suomessa, tavallaan enemmän kuin koskaan ennen. Se ei vain jakaudu tasaisesti, eivätkä kaikki  pääse siitä osallisiksi. Eivätkä ehkä haluakaan.

Odotettavissa kesän aikana merkintöjä ainakin uusista projekteista ja edellisten saamasta vastaanotosta. Ehkä myös jotain kiinnostavaa kirjoittamisesta noin ylipäätään. Ja valmistumisesta. Ja uusista opiskeluista.

Vai mitä sanotte esimerkiksi Esko Sanervon määrittelemistä saippuasarjan rakenteista (lainattu teoksesta Elokuvan runousoppia – Käsikirjoittamisen syventävä teoria):

1. kohtaus: Pyrkimys

Päähenkilön tavoite pedataan.

2. kohtaus: Este

Jokin vaikeuttaa henkilön onnistumista.

3. kohtaus: Ratkaisuyritys

Päähenkilö pyrkii kiertämään esteen.

4. kohtaus: Huono seuraus

Päähenkilö epäonnistuu pahasti ja aikoo luovuttaa.

5. kohtaus: Apinan raivo

päähenkilö kieltäytyy luovuttamasta ja taistelee.

6. kohtaus: No onnistuuhan se!

Tavoite saavutetaan.

7. kohtaus: Ai paska.

Päähenkilö tajuaa tilanteen kääntyneen entistä pahemmaksi.

Mielenkiintoinen aihe minusta. Onko tasa-arvo tosiaan rapautumassa, kuten kirjoittajat tuntuvat pelkäävän? Miksei luokkaeroista puhuta, ainakaan tarpeeksi?

Erityisesti huomio kuitenkin kiinnittyi kirja-arvostelun yhteydessä julkaistun artikkelin kohtaan, jossa Järvinen kritisoi kotimaisten elokuva- ja tv-tuotantojen sisältöjä. Fiktiiviset suomalaisten kodit ovat muuttuneet hienommiksi vuosien myötä: “Se kertoo ehkä siitä, mihin luokkaan tarinateollisuuden tekijät itse yhä selkeämmin kuuluvat. Minun tuttavapiirissäni kenelläkään ei ole niin hienoja koteja”, toteaa Järvinen, työläistaustainen tutkija.

Esimerkkinä jutussa mainitaan Yleisradion vuoden kotimainen suurtuotanto, Harvoin tarjolla. Sarja kuvaa pääkaupunkiseudulla sijaitsevan, keskiluokkaisen lähiön elämää, ja yksi sen keskeinen naurunaihe on sivistyneinä ja akateemisina itseään pitävien ihmisten ennakkoluulot ja asenteet erilaisuutta kohtaan. Omistus- ja vuokra-asumisella on väliä. “Mitä lahjakkaampi olet ja mitä paremmin osaat käyttää kieltä, sen helpompi sinun on esittää torjuva viesti niin, että vaikutat suvaitsevaiselta, liberaalilta ja humaanilta”, sanoo Järvinen. Niinpä.

Toisaalla Yleisradion toimitusjohtaja kommentoi samaa tuotantoa. Uusimman Journalistin haastettelussa Jungner mainostaa, että Ylen talous alkaa vihdoin parantua. Ensi vuoden ylijäämä on tarkoitus kohdistaa paitsi lastenohjelmiin ja uutisiin, myös kotimaiseen draamatuotantoon. Mahtava juttu!

Kirpaisevaa jutussa on kuitenkin seuraava sitaatti: “Harvoin tarjolla ja Tahdon asia ovat kymmenien vuosien kuluttua hienoja kuvauksia siitä, millaista elämä oli 2000-luvun alun Suomessa.”

Kaikkiin kolmeen edellä mainittuun arjen täydentäjään liittyy kuitenkin yksi yhdistävä tekijä: Kerronta. Kerronnallisuus on alkanut muodostua geen keskeiseksi aiheeksi, ja omaan dokumenttielokuvaan liittyvien kuvauksien järjestäminen lähtee koko ajan elokuvan kerronnallisesta kokonaisuudesta: Mitä tällä nyt halutaan kertoa, ja mitä sitä varten on saatava nauhalle? Töihin kerronta liittyy ehkä hieman löyhemmin, mutta onhan sisäisen lehden tekeminen kuitenkin yhteisen suuren kertomuksen täydentämistä pienillä kertomuksilla arjesta ja ihmisistä. Ainakin kaukaa haettuna.

Kaiken lisäksi vapaa-aika on mennyt fiktion lukemisessa ja katsomisessa sekä fiktion synnyttämisen opiskelussa.  Saattaa olla, että pian mehupurkin tuoteselostekin alkaa näyttää rakenteellisesti aristoteeliseltä draamalta.

Muuten: Kohuttu ja (pitkälti Hesarin toimesta) kehuttu Smedsin tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on näkemisen arvoinen. Mutta menkää vain, jos saatte paikat toista parvea alempaa! Muuten menee paljon hienoa visua hukkaan.